Kaante
Tämä elokuva oli elämäni ensimmäinen intialainen elokuva ja heti iskin kultasuoneen. Näin vakuuttuvaa toimintadraama ei tule kovinkaan usein vastaan. Elokuva kopio suurimalta osin Quentin Tarantinon klassikkoa "Reservoir Dogs" ja tekee sen tyylillä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Sanjay Gupta on saanut luotua toimintarikkaan, väkivaltaisen, tunteikkaan, musikaalikohtauksilla höystetyn elokuvan kuudesta intialaiskaveruksesta jotka aikovat ryöstää Los Angelissa olevan pankin. Homma muuttuu sitten helvetiksi kun poliisit saavat tästä vihiä. Loppu elokuva seuraa tuttua kaavaa Tarantinon jalanjäljissä eli sillä saralla ei mitään uutta auringon alla. Dialogi on paljon tylsempää kun Quentinin versiossa. Dialogin (kirjoittanut Milap Zaveri) taso on silti korkea ja siinä sekoitetaan englantia ja hindiä vähän väliä keskenään ja jopa kesken lauseen. Hyvää on myös se että amerikkalaiset puhuvat englantia ja elokuva on lisäksi kuvattu losissa. Elokuvan kuvaus on häikäisevän nättiä, hidastukset hienoja ja tehosteet upeita. Kuvaajan tehtäviä hoiti hyvin Kurt Brabbee (perhekauhuilu "The Westing Game", "The Crow: Wicked Prayer") ja efektimiehenä toimi Merzin Tavaria ("28 viikkoa myöhemmin", "Guru"). Elokuva on aika musiikkipainotteinen, mikä voi joistakin katsojista tuntua pitkästyttävältä, mutta itse pidin veisuista mitä leffassa laulettiin. Näyttelijät suorittivat sillä saralla tonttinsa kunnialla läpi. Upeasta soundtrackista vastasivat Lucky Ali, Anand Raj Anand, Vishal Dadlani ja Gregor Narholz. Näyttelytyö ei minuun silmään näyttänyt lainkaan huonolta. Intialaiset näyttelijät kuten Amitabh Bachchan, Sanjay Dutt, Sunil Shetty, Mahesh Manjrekar, Lucky Ali ja Kumar Gaurav olivat rikollisina ylivetoja. Naisrooleissa olivat myös hyviä kauniit Namrata Singh Gujral ja Malaika Arora sekä Rati Agnihotri. Amerikkalaiset jäivät elokuvassa statisteiksi, mutta suurimman roolin sai Jeff Davis ("Uusi painajainen Elm Streetillä", "Yövartija"). Kohtuu hyvä, täytyy katsoa joitakin muitakin intialaisia elokuvia.
Pisteet: 4/5
31.1
Sabata, salaperäinen ratsastaja
Sabata, mustatakkinen ratsastaja saapuu kaupunkiin jossa alkaa pian ruuti palamaan. Kuulostaako tutultu. No aika monet spagettiwesternit ovat noudattaneet samaa kaavaa. Niin tekee myös tämä vuonna 1969 kaksikon Renato Izzo ("Sabatan paluu", "Adios Sabata") ja Gianfranco Parolini ("Villi joukko", "Sabatan paluu") kirjoittama seikkailu. Olen nähntyt kyseisen elokuvan jo kolmasti kolmessa vuodessa ja yhä elokuva jaksaa kiinnostaa. Elokuvan ohjaaja Gianfranco Parolini (alkuteksteissä nimellä Frank Kramer) on saanut aikaan nerokkaan westernin, mutta Sergio Leonen tasolle hän ei todellakaan nouse. Tämäkin elokuva kuitenkin alkaa maistumaan puulta jos sen katsoo liian useasti, mutta Leone-leffoja voi katsoa monta kymmentä kertaa kyllästymättä. Musiikkipuoli on kuitenkin häikäisevän upea ja siitä vastaa Marcello Giombini ("La mansión de la niebla", "Antropophagus"). Varsinkin tunnuskappale on loistava. Elokuvaajan toimessa elokuvassa on Sandro Mancori ("Django - teloittajan paluu", "Miamin kytät") ja kuvaus on kyllä perusnättiä, muttei ole silti mitenkään erityisen häikäisevää, vaikkakin muutama nerokas kamerakikka on tullutkin mukaan. Näyttelijät ovatkin sitten elokuvan suurin vahvuus. Päärooleissa nähdään kolmikko Lee Van Cleef, Pelle Miljoona, eiku William Berger ja Ignazio Spalla (taiteiljanimen Pedro Sanchez takana). Sivunäyttelijätkin suorittavat tasaisen varmasti annetut roolit. Rooleissa ovat mm. Aldo Canti, pahiksuna Franco Ressel ja Antonio Gradoli sekä mukana ovat myös naiskauneutta edustava Linda Veras, Claudio Undari ja kaikissa kolmessa "oikeassa" Sabatassa näyttelevä Gianni Rizzo. Hyvät näyttelijät, hyvät enkkudubit ja mukana elokuvassa on paljon hienoja pyssytappeluja ja upeita elokuvallisia neroleimauksia.
Pisteet: 4/5
1.2
Sabatan paluu
Sabatan paluu edustaa italowesternien parhaita elokuvia. Vaikkakaan se ei tasollisesti nouse Lee van Cleefin edellisen Sabatan tasolle, on se silti kelpo länkkäri. Jos nyt julmasti sanon, se on surkea verrattuna verrattuna ykköseen, mutta silti se hakkaa monet kymmenet jenkkiwesternit. Tarina kopio idealtaan paljon ykkösestä, näyttelijät samat lähes samanlaisissa rooleissa ja kaiken kukkuraksi elokuva on kuvattu samassa paikassa ja samoissa lavasteissa. No kuitenkin, kaksikon Gianfranco Parolini ja Renato Izzo kässäri on ihan ok ottaen paljon vaikutteita Sabatasta. Paroliinin ohjaus on jotenkin pliisumpaa tässä, muttei silti mitenkään huonoa. Huumori on paikoin aika hauskaa ja kaiken kruunaa Marcello Giombinin säveltämä soundtrack. Itse musiikki ei ole yhtä upeaa kun ykkösessä, mutta tunnuslaulu on mahtava. Espanjan maisemat tuovat tunnelman amerikan maisemista, mutta ykkösleffan maisemat ovat aivan samat, mikä syö uskottavuutta. Elokuvan näyttelijät onnistuvat tekemään tästä kuitenkin yhden parhaista keskitason westerneitä. Sabatana nähdään tuttuun tyyliin Lee van Cleef. Reiner Schöne on mahtava kusipäisenä paskiaisena, joka tekee yhteistyötä Sabatan kanssa. Pahiksena nähdään Giampiero Albertini (Lee van Cleef sotaleffa "Commandos - itsemurhapartio", "Zorro"). Mies on todella tyly roolissaan. Monien elokuvien veteraani Ignazio Spalla on myös hauskana veikkona mukana. Kauneutta edustavat seksikkäät Annabella Incontrera ja Jacqueline Alexandre. Akrobatiaosastolla mukana ovat Aldo Canti (nimellä Nick Jordan) ja Vassili Karis. Edellisessäkin Sabatassa näytellyt Gianni Rizzo käy tekemässä sivuosan. Kelpo westerni ilman suurempia hienouksia.
Pisteet: 3/5
2.2
Trinity ja Sartana - pirun pikkuveljet
Trinity on varmaan tuttu monille spaguwesternejä seuranneelle Terence Hillin ja Bud Spencerin tähdittämästä kahdesta komediasta: Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (1970) ja Trinity ratsastaa jälleen (1971). Tässä elokuvassa jatketaan stooria. Nyt vain roolissa nähdään Harry Baird. Tämän jälkeen Trinity-sarjaan on tehty vielä kaksi elokuvaa. Vuonna 1995 valmistui Enzo Barbonin ohjaama Trinità & Bambino... e adesso tocca a noi ja vuonna 1998 taiwanilainen Trinity Goes East. No, palataampa tähän vuonna 1971 valmistuneeseen elokuvaan. Sillä ei ole mitään tekemistä Hillin Trinityn kanssa. Äijä on musta ja hänen apunaan häärii monien kymmenien spaguwesternien sankari Sartana. No kuitenkin, Mario Sicilianon (pornoelokuvaohjaaja, jonka filmografiasta löytyvät mm. "Erotic Family" ja "Orgasmo non-stop") ohjaus on suoraan sanoen syvältä. Mies on ohjannut samana vuonna 1971 tälle jatkoa elokuvan "Halleluja ja Sartana - pirun pikkuveljet", jonka haluan tsekata josko se olisi laadukkaampi tapaus. No, elokuva on hirveä suoraan sanoen. Siitä ei löydy mitään kiinnostavaa. Jopa laatuleffoja kirjoittaneen Adriano Bolzonin ("Turpa kiinni Krokotiili", "Hopeasatularatsasastaja") kirjoittama kässäri on mielenkiinnoton eikä siinä ole kuin muutama hauska kohta, nimittäin tappelut jotka ovat kaukana Hill-Spencer leffojen tappeluista. Yritystä on, mutta laimeeksi valitettavasti jää. Musiikkin on haamu verrattuna Ennio Morriconen musiikkeihin. Musiikki elokuvassa on Carlo Savinan käsialaa ja surullisen huonoa jälkeä on todellakin. Näyttelijät pelastavat jonkin verran, mutta silti hekin ovat heikkoja. Pääpari Harry Baird ("Chaco-teloittaja", "Kuiskausten talo") ja Terence Hillin kaksoisolento ja Ottaviano Dell'Acquan veli Alberto Dell'Acqua ("Veristen saappaiden kukkula", "Texas Adios") ovat elokuvan parhainta antia, mutta silti ovat todella huonoja verrattuna Hilliin ja Spenceriin. Muut näyttelijät tekevät roolisuoritukset kouluarvosanalla 6-. Rooleissa ovat kauniit Beatrice Pella ja Daniela Giordano sekä myös Stelio Candelli, Dante Maggio, Ezio Marano, Lars Bloch ja Enzo Andronico. Eivät kovinkaan tunnettuja näyttelijöitä. Kehno western.
Pisteet: 2,5/5
Sarah Brightman: Harem - A Desert Fantasy
Tämä vuonna 2004 videolevitykseen tullut Sarah Brightmanin (s.1960) musiikkia sisältävä elokuva on tasoltaan todella korkea. Ennen en ollut kyseisestä artistista mitään kuullut, mutta nyt kyllä leuka loksahti lattiaan kun tuli niin häikäisevän kaunista musiikkia. Nainen osasi laulaa todella upeasti, kuvaus oli häikäisevän kaunista ja pohjois-afrikkalainen eksotiikka oli hienoa. Koreografiat ja laulut ovat tasoltaan todella hyviä, varsinkin Kazim Al Sahirin kanssa duettona laulettu "War is Over" ja lopussa laulettu ja ainoa ennestään tuttu laulu "Time to say Goodbye". Harvoin tulee vastaan näin nättiä elokuvaa, jossa ei sorruta rankkaan pehmopornoon. Brightman oli todella seksikäs tällä videolla. Laatutavaraa kaikin puolin.
Pisteet: 5/5
3.2
Warning from Space
Tämä Gentaro Nakajiman romaanin perustuva scifileffa on ensimmäinen Japanissa tehty scifileffa väreissä. Elokuvaa lähdin katsomaan arveluttavissa mietteissä, sillä olin kuullut elokuvasta haukkuja, mutta yllätyin positiivisesti tämän elokuvan kohdalla. Eihän se ollut mikään viiden pisteen mestariteos, mutta silti se oli hyvä. Dialogi (enkuksi dubattu) oli kohtuu hyvää, näyttelijät tekivät ok tason työtä, musiikki nättiä ja ne harvat efektit aikaan nähden kohtuu tasokkaita. Elokuvasta pystyy näkemään myös sen kuinka II maailmansodan jälkeen länsimainen kulttuuri tunkeutui Aasiaan. Elokuvan ohjauksesta vastasi näyttelijä-ohjaaja Koji Shima tehden kohtuu tasokasta työtä. Loppuscene oli kyllä aika hoopo, koska siitä tuli enemmän mieleen lastenelokuva (pieniä söpöjä eläimiä ja laulava lapsikuoro) kun aikuisten sci-fileffa. Kässäri oli varsin hyvä, vaikka siinä olikin muutamia tylsiä jaarittelupätkiä. Käsikirjoittaja Hideo Oguni on kirjoittanut muutamia laadukkaampiakin pätkiä kuten "Tora!Tora!Tora" ja Kurosawan ohjaaman draaman "Ikiru". Musiikkipuolella onnistuu Seitaro Omori ("Daikyojû Gappa", "Zatoichi sakate giri") ja mukaan on saatu muutama nätti laulu (ovat elokuvassa japaniksi, luojalle siitä kiitos). Efektivastaava Kenmei Yuasan tekemät tehosteet ovat kohtuu hyviä, vaikka ovatkin paikoin höpsön hauskoja, koska leffa on filmattu 1956. Näyttelijät keskitason enkkudubbien avittamina ovat itselleni tuntemattomia. Päärooleissa nähdään Keizô Kawasaki, kaunis Toyomi Karita sekä myös Bin Yagisawa, Shozo Nanbu ja Isao Yamagata. Keskitason kalkkuna eli ei hyvä, ei huono.
Pisteet: 3,5/5
Resident Evil
Resident Evil on yksi maailman tunnetuimista toiminta/kauhupeleistä ja vuonna 2002 teki siitä Paul W.S. Anderson elokuvan. Elokuva sai myös neljä jatko-osaa, joista viimeisin ilmestyy tänä vuonna 2012. Tämä Andersonin (ohjannut mm. elokuvat "Alien vs Predator" ja "Kolme muskettisoturia") ohjaama kauhu/toiminta/sci-fielokuva on lajissaan kärkipäätä, mutta silti siinä on paljon turhaa haahuilua, mutta viimeinen puolituntia on erinomaista scifitoimintaa. Tarina elokuvassa on erittäin hyvin tehty. Dialogi on toimivaa. Onneksi Anderson ei ole jättänyt FUCK-sanoja pois eikä laimentanut väkivaltaa lähes minimiin, kuten "Alien vs Predatorissa". Toki tässäkin on hieman väkivaltaa lievennetty, mutta silti muutamia erittäin raakoja pätkiä on mukana. Elokuvan soundtrack on sopivan tunnelmallista rock-musiikkia ja siitä vastasi kokenut kaksikko Marco Beltrami ja Marilyn Manson. ROCK sopii elokuvaan upeasti, varsinkin taistelukohtauksissa. Efektit ovat kohtalaisia, mutta örkkimörkkelin animointi oli kauhea. No, ei se lopulta paljoa haittaa kun sitä esitettiin niin vähän. Kuvaus oli todella nättiä ja siitä vastasi David Johnson. Pääroolissa nähdään saatanan seksikäs ukrainalaisneito Milla Jovovich, joka tekeekin uransa yhden parhaista roolisuorituksista. Muissa rooleissa olivat mm. Colin Salmon ("Alien vs Predator", "Kun maailma ei riitä"), kovisnaisen roolin jälleen tekevä Michelle Rodriguez ("Avatar", "Machete") sekä myös Eric Mabius, James Purefoy ja Martin Crewes. Sivuosassa vilahtaa saksalaista naiskauneutta, Heike Makatsch, pienessä roolissa. Näyttelijät tekevät kohtuu tasokasta työtä. Andersonin upein elokuva.
Pisteet: 4/5
Halloween
Vuonna 1978 ohjasi John Carpanter kauhuklassikoksi muodostuneen elokuvan "Halloween", joka sai monia jatko-osia ja jäljittelijöitä oli nk:n Slasher-lajityypin esi-isä. Vuonna 2007 ohjasi yhdysvaltainen Rob Zombie aiheesta oman tulkintansa, lisäten 2000-luvun tyyliin verta, tissejä ja Fuck-sanoja reippaanlaisesti. Zombie ohjaa elokuvaa mallikkaasti vaikkei ole siihen saanut koulutusta. Mies osaa hyödyntää musiikkia ja kovia ääniefektejä loistavasti. Tätä elokuvaa on vaikea verrata Carpanterin versioon, sillä ne kertovat saman tarinan eri tyylillä. Zombie on kirjoittanut elokuvan nerokkaan käsikirjoituksen Carpanterin ja Debra Hillin alkuperäiskäsikirjoituksen pohjalta, mutta lisännyt Michael Myersin lapsuuteen paljon materiaalia. Elokuvan upean soundtrackin on säveltänyt Tyler Bates ("Sucker Punch", "Kuolleiden aamunkoitto"). Mukaan mahtuu tietenkin Rob Zombien tyyliin muutakin asiallista musiikkia kuten "God of Thunder" (KISS), "Only Women Bleed" (Alice Coopper) ja "Love Hurts" ( Nazareth). Tunnelmaa lisää vielä Phil Parmetin ("Neljä huonetta", "Devil´s Reject") upea kuvaus. Jos aletaan sitten kehumaan näyttelijöitä, jotka ovat kovinta mitä maailmasta löytyy. Nuori, 18-vuotias, Scout Taylor-Compton ("Halloween II", An American Crimes") on hemmetin kova pääroolissaan klaaraten koko homman läpi kunnialla. Miespääroolissa nähdään sitten astetta kokeneempi hemmo, Malcolm McDowell ("Kellopeliappelsiini", "Caligula") joka tekee roolin rutiinilla. Tyler Mane on hemmetin mykistävä tapaus Michael Myersin roolissa. Nuoren Michaelin roolissa nähdään lupaava nuori Daeg Faerch ("Hancock", "Run, Bitch, Run"). Pakkohan sitten Zombien oli ottaa elokuvaan mukaan oma vaimo Sheri Moon Zombie, joka tekeekin loistavaa työtä. Sivuosissa onkin sitten läjäpäin entisaikojen suuruuksia ja muita mielenkiintoisia nimiä kuten Danielle Harris (näytteli jo 1988 Dwight H. Littlen ohjaamassa elokuvassa "Halloween 4: The Return of Michael Myers"), Danny Trejo, Bill Moseley, Leslie Easterbrook, Brad Dourif (tekee mahtavaa työtä "Taru Sormusten Herrasta: Kaksi Tornia"-elokuvassa), Udo Kier, Dee Wallace, Daryl Sabara ("Spy Kids"-leffojen toinen päätähti Alexa Vegan rinnalla), Ken Foree, Paul Kampf, Richard Lynch, Sybil Danning ja Sid Haig. Hyvät näyttelijät, sopivasti verta ja muutama pelästyttävä kohtaus.
Pisteet: 5/5
4.2
Monster from a Prehistoric Planet
Vuonna 1954 valmistui valmistui ensimmäinen japanilainen hirviökauhuleffa "Gojira", joka poiki vuosikymmenten saatossa kymmeniä jatko-osia ja kopioita, mukaanlukien vuonna 1998 valmistunut Roland Emmerichin ohjaama "Godzilla". Myös tämä vuonna 1967 valmistunut kauhusci-fi "Daikyojû Gappa" aka "Monster from a Prehistoric Planet" edustaa Gojiran vanavedessä syntyneitä elokuvia. Tämä Haruyasu Noguchin ohjaama ja kaksikon Ryuzo Nakanishi (Animesarjat "Matka maailman ympäri 80 päivässä" vuodelta 1981 ja "Little Princess Sara" vuodelta 1985) ja Gan Yamazaki ("Arakure", "Akai hankachi") kirjoittama elokuva kopio klassista Gojiraa ja amerikan omaa ylpeyttä King Kongia. Tarina on suht´koht sujuvasti kerrottu. Alussa joukko tutkijoita lähtevät autiolle saarelle ja nappaavat sieltä muinaisen lentoliskon. Liskopolon vanhemmat eivät tästä tykkää ja tulevat ihmisten perässä Japaniin ja pistävät maan kivikauteen. Elokuvan tehostepuoli on aikaan nähden yllättävän nättiä. Tuhoefektit ovat silti koomisia näin 2000-luvulla elävän silmin katsottuna. Pienoismallit ovat mahdollisiman realistisen näköisiä ettei tosikaan, samoin hirviöasuihin pukeutuneet ihmiset, jotka laittavat tuhoavat ne tyylillä. Vaikka tehosteet ovatkin koomisia, ei elokuva silti ole komedia. 1960-luvulla elokuvan tehosteet olivat uusinta uutta. Aika on kohdellut kaltoin elokuvaa monin osin. Myöskään Seitaro Omorin säveltämä musiikki ei tule esille, paitsi tietenkin elokuvan lopussa jossa kuullaan nättiä huilumusiikkia. Pelkoa tai jännitystä elokuva ei saa luotua, mutta silti elokuva on ihastuttavan upeasti toteutettua 60-luvun sci-fikauhua. Näyttelytyö on laadukasta, muttei mitään kovinkaan ihmeellistä. Englantidubbi vie elokuvan hahmoilta särmää, muttei kovinkaan häiritsevästi. Päärooleissa ovat Tamio Kawaji ("Gozu", "Tokion rakkikoira") ja supernätti Yôko Yamamoto ("Hana to dotô", "Dendera"). Sivuosissa olevat ovat myös elokuvan tasoon suhteessa erinomaisia kuten Yuji Okada, Kôji Wada ja Tatsuya Fuji. Koska elokuvan teossa oli käytetty amerikkalaista rahaa, täytyihän sivuosassa vilahtaa hetken jenkkejäkin. Näissä osissa nähdään Mike Danine ja Ruich Fidancer sekä pisimmän, mutta vähäsanaisimman roolin tekevä Paul Scheman. No, kelpo kauhistelu 1960-luvulta. Viihdettä isolla V:llä.
Pisteet: 4/5
Godzilla
Jatkoin viikonloppua katsomalla lisää hirviöleffoja Japanista. Nyt katsomisvuorossa oli vuonna 1954 valmistunut Tohon valmistama klassikko "Gojira", joka sai peräänsä kymmeniä jatko-osia. Vuonna 1998 ohjasi Roland Emmerich elokuvalle amerikkalaisen Re-Make version. Tämä alkuperäinen japaniversio seuraa samaa kaavaa kun jenkkikopio. Alussa tuntematon hirviö repii laivoja Tyynen valtameren pohjaan. Myöhemmin tämä Gojiraksi nimetty hirviö rantautuu Japaniin pistäen ranttaliksi. Ihmiset katselevat kauhuissaa, kunnes tohtori Daisuke Serizawa antaa luvan käyttää uutta tuhoasettaan sitä vastaan. Ohjaajan paikalla istuu yksi elokuvan käsikirjoittajista Ishirô Honda (ollut mukana monissa Gojira-jatkiksissa kuten "Mosura tai Gojira" ja "Gojira-Minira-Gabara: Oru kaijû daishingeki") tehden maagista työtä. Elokuva sekoittaa upeasti draamaa ja sci-fikauhua. Verrattuna moniin muihin hirviöleffoihin tässä on sanomaa. Käsikirjoituksesta vastasivat Hondan lisäksi alkuperäistarinan suunitellut Shigeru Kayama sekä Takeo Murata. Tarina on opettavainen ja koskettava. Musiikki on ilmiömäisen kaunista ja sen säveltämisestä vastasi muihinkin Gojira-leffoihin musiikin säveltänyt Akira Ifukube. Tehostepuolella homma oli tehty niin hyvin kun 1950-luvulla pystyttiin. Pienoismallikaupunki tuhoutuu komeasti Gojiran jaloissa (näyttelijöinä hirviöllä olivat Katsumi Tezuka ja Haruo Nakajima). Kauniin musiikin, tarinan ja erikoistehosteiden ohella elokuvassa onnistuvat myös näyttelijät. Päärooleissa nähdään Akira Takarada ("Gojira, Ebirâ, Mosura: Nankai no daiketto"), kaunis Momoko Kôchi ("Godzilla, King of the Monsters!", "Godzilla kohtaa destroyahin") ja Akihiko Hirata ("Samuraimiekka", "Jättihirviöiden kaksintaistelu"). Muissa rooleissa nähdään mm. Takashi Shimura, Fuyuki Murakami, Sachio Sakai ja Ren Yamamoto. Näyttellytyö on laadukasta elokuvassa, jonka loppukohtaus on todella surullinen. Mahtava hirviöleffa.
Pisteet: 5/5
Rodan, tuntematon vihollinen
Siinä missä Daikyojû Gappa (1967) oli rento aivot narikkaan kauhusci-fileffa, niin tämä vuonna 1956 valmistunut "Sora no daikaijû Radon" aka "Rodan! The Flying Monster" edustaa sitten hieman vakavampaa hirviökauhua. Painostavaa tunnelmaa ei viedä kuitenkaan niin pitkälle kun Ishirô Hondan toisessa leffassa "Gojira" (1954). Elokuvan kliseisen käsikirjoituksen ovat kirjoittaneet Takeshi Kimura ("Gojira tai Megaro", "Gojira tai Hedorâ"), Ken Kuronuma ("Ken Kuronuma" ja "Daikaijû Baran") ja "Gojiran" kirjoitustiimissä mukana ollut Takeo Murata. Elokuva on liian kliseinen valitettavasti, mutta draamapuolella elokuva onnistuu lähes erinomaisesti. Tuhokuvat ovat liian muovisia ja loppuratkaisu on liian yksinkertainen. Tehosteet ovat samaa maata aikaisempien hirviöleffojen kanssa. Pienoismallituhoista vastaa kaksikko Eiji Tsuburaya ("Gojira", " Kingu Kongu tai Gojira") ja Akira Watanabe ("Godzilla, King of the Monsters!", "Matango"). Jälki on 50-luvun elokuvaksi melko näyttävää, mutta silti koomisen näköistä paikoitellen, varsinkin lopussa jossa koko ympäristö on tehty pienoismalleilla. Musiikki on nättiä ja sen säveltäjänä toimi Akira Ifukube. Näyttelytyö elokuvassa on tavalliseen tyyliin tavallista. Pääosissa nähdään Kenji Sahara ("Gojira VS Mekagojira", "Chikyû Bôeigun"), joka on roolissaan pirun vakuuttava. Naisroolissa on kaunis 20-vuotias Yumi Shirakawa ("Vetyihminen", "Midareru). Sivuosissa ovat sitten mm. Akihiko Hirata ja Akio Kobori. Pienistä viostaan huolimatta viihdyttävä kauhu/sci-fielokuva 1950-luvulta.
Pisteet: 3,5/5
Lassie ja kolme koiranpentua
Lassie, tuo suloinen collie, jonka loi Eric Knight vuonna 1940 on seikkaillut vuodesta 1943 yli 10:ssä elokuvassa. Tämä katsomani elokuva on siitä ihmeellinen, sitä ei löydy IMDb:n tietokannasta. Takakansitektien perusteella se on valmistunut 1975 ja ohjaajaksi on merkitty lopputekstien mukaan William Beaudine ("Ghosts on the Loose", "The Ape Man", filmografiasta löytyy vielä 19 episodia koirasarja "Rin-Tin-Tiniä"). Beudinen koiraohjaus on tasokasta, myös henkilöhahmojen ohjaus. Ainoa miinus tulee siitä että Beudine kuvaa koirien temmellystä alussa ja puolessavälissä leffaa aivan liikaa. Beudine on ollut paljon komedioiden kanssa tekemisissä, mutta mikään hauska elokuva tämä ei ole. Loppupuolella mennään hieman jännityksen ja mysteerin puolelle, josta Beudine on saanut revittyä sopivan lisävaihteen elokuvaan. Käsikirjoitus on sopivan mielenkiintoinen, muttei mikään tavanovainen. Westernejä ja seikkailuelokuvia kirjoittanut pari Robert Schaefer ja Eric Freinwald, jotka ovat yhdessä kirjoittaneet sarjan "Annie Oakley" (1954) ja western-elokuvan Yksinäinen Ratsastaja ja kadonnut kultakaupunki (1958) ovat saaneet aikana keskitason perhewesternin, joka kertoo collienaaraasta, Lassiesta jolta viedään väärinkäsityksen johdosta kolme suloista pentua. Lassie pelastaa lapsensa ja elää ihmisiltä piilossa aavikolla. Lassieta ruokkii läheisellä Ranchilla elävä mykkä poika Kerry. Musiikkipuoli on mielestäni kunnossa, välillä tosin alkoi ottamaan kaaliin kun samaa musiikkia vingutettiin kerta toisensa jälkeen. Sävellystyöstä vastasi Nathan Scott ("Häivähdys purppuraa", "Ritari Ässä"). Tehosteet ja kuvaus ovat televisiotasoa, mutta elokuvan näyttelytyö on erittäin tasokasta, varsinkin Kerryn roolissa nähtävä Micheal James Wixied, joka tulkitsee mykkää pikkupoikaa hyvin. Toinen hyvä näyttelijä on ilmetty lännenmies Robert Rockwell. Muissa rooleissa nähdään viiksivallu Ship Homeir, Robert Foulk, Jack Bannon ja kaunis Carol Kearney. Keskitason perhewesterndraama.
Pisteet: 3/5
5.2
"Walker, Texas Ranger" One Riot, One Ranger
Chuck Norris, mies jolla on 9. danin musta vyö Tang Soo Dossa ja 8. danin musta vyö taekwondossa, on äijien äijä. Mies oli mukana vuosina 1993-2001 modernissa westernissä "Walker, Texas Ranger" (jonka loivat Albert S. Ruddy, Leslie Greif, Paul Haggis ja Christopher Canaan) joka kertoo Dallasissa asuvasta Texas Rangerista, Cordell Walkerista sekä hänen lähimmistä tovereistaan: parista Jimmy Trivetestä sekä naispuolisesta apulaispiirisyyttäjästä Alexandra "Alex" Cahilista ja Walkerin vanhasta ystävästä C.D Parkerista, joka pitää Bar and Grilliä. Yhden jakson pituus on yleensä n.45 minuuttia, mutta mukaan mahtuu muutamia 1h30-2h elokuvaepisodeja sekä kaksi televisioelokuvaa: "Walker Texas Ranger 3: Deadly Reunion" vuodelta 1994 sekä umpisurkea "Walker, Texas Ranger: Trial by Fire" vuodelta 2005. Tämä elokuvaepisodi toimii sarjan pilottiepisodina. Elokuva alkaa vauhdikkaasti. Joukko roistoja ryöstävät pankin kuljetusauton, mutta Meksiko ei ole hyvä pakopaikka kun päästään ihailemaan Texas Ranger Cordell Walkerin hienoja taistelutekniikoita. Sitten alkaakin varsinainen tarina. Walker menettää parinsa kun pahikset tappavat hänet. Walker saa parikseen poliisina toimineen entisen jalkapalloilija James "Jimmy" Triveten ja aloittaa tutkimaan tapausta. Sivujuonena vielä Walker suojelee venäläisiä teatterilaisia Mishaa ja Jelenaa sekä heidän huostassaan olevaa 16-vuotiasta tyttöä pahoilta kavereilta. Westernejä ohjannut Virgil W. Vogel (lännensarjoja "Wagon Train" ja " The Big Valley") on tehnyt kelpo televisiotyötä ohjatessaan tämän leffaepisodin. Alkujakso, kun Walker saapuu meksikolaiseen baariin on visuaalisesti melko tyylikäs, yhteistyössä kuvaaja Frank Raymondin ("Ihmemies MacGyver", "Magnum, P.I.") ja säveltäjä Jeff Sturgesin (sarjoissa "Murhasta tuli totta" ja "Simon & Simon") kanssa. Käsikirjoitus on nokkela, mutta hieman liikaa asiaa oli siihen paikoin koetettu tunkea. Kirjoittaja Louise McCarn ei ole kauhean paljon kirjoitellut mitään, ainoastaan tämän ja myös episodin "Storm Warning". Näyttelytyö on tutun kovatasoista. Päärooleissa nähdään Chuck Norris, Clarence Gilyard Jr., Sheree J. Wilson sekä Gailard Sartain (joka myöhemmin vaihdettiin Noble Willinghamiin). Sivuosissa olevat näyttelijät ovat myös kohtuu hyviä, varsinkin Floyd 'Red Crow' Westerman Cordellin setänä sekä Marshall R. Teague ("The Rock-paluu helvettiin" ja "Road House - kuuma kapakka") pahiksena. James Drury ("Kielletty planeetta","Pollyanna - iloinen tyttö") tekee erittäin hienoa työtä Cordellin pomona. Sarjassa sivunäyttelijöistä yksi suosikkini, Marco Perella ("Miss Kovis", "Sin City") tekee hauskan sivuosan asehullunan tyyppinä. Kaunis Deborah Dawn Slaboda on kuuma pakkaus sivuosassana. Pienen, mutta sitäkin hauskemman sivuosan tekee Wendye Clarendon. Kaiken kaikkiaan vauhdikas aloitus loistavalle poliisisarjalle.
Pisteet: 4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti